Uusi alku

Marraskuun 17. vuonna 2018 oli taas yksi elämän merkkipäivistä. Silloin alkoivat floristi -opinnot Keudassa Mäntsälässä. Green Caren perusopinnot olivat vielä loppusuoralla ja päivätyökin vei aikaa, mutta…. Tämä on yksi niistä aloista, joista haluan oppia lisää.

Nyt aiemmin jäänyt blogi saakin uuden ulottuvuuden; siitä tulee myös osa floristin opintojen oppimismatkaa. Puutarhurin opinnoista on jo useampi vuosi aikaa ja päivittäinen työkin on muualla kuin kukkakaupassa, joten työtä ja tuskaakin on siis tiedossa.

Ensimmäinen harjoitustyö marrakuussa oli havukranssin valmistus ja koristelu. Työ tehtiin valmiille olkipohjalle ja koristelussa sai käyttää omaa vapaata harkintaa. Itse valitsin koristeluun luonnonmateriaaleja, ne kun ovat lähellä sydäntäni. Ketjutin siis alas meneväksi putoukseksi eukalyptuksen lehtiä ja kukintoja, ruusunmarjoja, tummia puukatteen palasia ja oksan pätkiä. Kranssi sai koristeekseen myös muutaman tuohisydämen.

Tämän tyyppistä kranssin koristelua en ollut ennen tehnyt. Olin ketjutukseen suhteellisen tyytyväinen, vaikka runsautta olisi ehkä voinut olla enemmäinkin. Kranssi sopii hyvin paikalleen ja on säilynyt hyvin eli on käyttökelpoinen näoin reilun kuukauden jälkeenkin. 

Toisena työnä ensimmäisellä lähijaksolla oli asetelma. Valitsin astiaksi eräänlaisen ”puuveneen”, ajopuun. Tuliko siitä tylsä? Olisiko kauniin astian pitänyt päästä enemmän esiin? No, ihan OK.

Koska jouduin lähijaksojen aikataulujen muuttumisen vuoksi olemaan poissa muutamalta sidontatunnilta, niin tämä havupohjalle tehty kimppu valmistui vähän kiireessä. Tämä näkyi vähän työn jäljessä; kaikki materiaalit ei oltu valittu oikein ajatuksella ja työn jälki ei ollut parasta mahdollista. Tekniikka on nyt kuitenkin tiedossa eli seuraavasta sitten parempaa harjoituksen kautta.

Lopulta ensimmäinen työssäoppimisjakso toteutui sitten jo aiemmin kuin arvasinkaan ja kukkakauppa täytti ne joulukuun hetket, jotka siviilityötä jäi. Tässä joitain näytteitä, silloin kun kameran muisti ja ehti ottaa esille. Paikkana Huutjärven kukka Pyhtään Siltakylässä.

Luontoystävän arkkulaite. Liljojen ja neilikoiden lisäksi mm. männyn oksia, käpyjä ja mustikan varpuja.
Asetelma muistotilaisuuden tarjoilupöydälle.

Mitä muuta joulukuuhun kuului? Siviilitöitä, eli mm. jouluisten asetelmien ohjausta eri kyläryhmissä, joululahjoja ystäville, kodin koristelua jouluun ym.

Kiitos tästä vuodesta, muutaman päivän päästä kohti vuotta 2019 ja uusia seikkailuja!

Tarhurin taudinkuva

Harrastushan on jotain kivaa, mukavaa, rentouttavaa ja voimia antavaa. Se saa sinut voimaan paremmin ja ajan kulu unohtuu, kun saa viettää aikaa itselle mukavan asian parissa. Parhaimmillaan syntyy oikea flow; jes, jotain hienoa.

Tulipa mieleen, että tarhureille viime viikot ovat ollet varmaan jotain muutakin. Muutama lomapäivä kului tietysti ulkosalla, niin kuin asiaan kuuluu. Maailma (siis puutarha) täytyy saada valmiiksi (siis niiden normaaleiden kevätkunnostusten lisäksi kaikki koko talven aikana muhineet suunnitelmat ja ajatukset täytäntöön). Noille päiville sattui tietysti odottamattamaton helle, mikä toi uusia muuttujia matkaan.

Tässä siis loman saldo epikriisinä (suomennettuna, ei latinaa):
– Palovammoja niskassa ja käsivarsissa. Potilas ei ole ymmärtänyt suojautua riittävästi voimakkaalta auringonvalolta.  Päätynyt aurinkovoiteiden käyttöön vasta kuumotuksen havaittuaan.
– Useampana päivänä havaittavissa kipua alaselässä ja sen rasittumista. Potilas on pyrkinyt lievittämään oireita iltaisin lepäämällä hetken kovalla lattialla selällään. Tilanne tällöin jonkin verran helpottunut. Lepotaukoja päivän kuluessa ei kuitenkaan ole ollut riittävästi.
– Painavien taakkojen, lähinnä kivien ja multasäkkien, kantaminen on saanut aikaan tilapäistä voimattomuutta.
– Psyykkisiä oireista, lähinnä ajoittaisesta turhautumista. Syynä oman tulkinnan mukaan mm. vuohenputki, juolavehnä, voikukka ja savimaa. Havaittavissa myös tiettyä hajamielisyyttä; tutkimukset vahvistivat, että päässä surraa samaan aikaan liikaa erilaisa suunnitelmia ja ajatuksia. Vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan, kun havaitsee eri puolilla pihaa tekemättömiä töitä, saa uusia ideoita tai rientää valokuvaamaan kukkaan puhjennutta uutta kasvia.
– Esteettisiä haittoja; pääasiassa jaloissa, mutta myös muissa kehon osissa ilmenee kutiavia, punaisia läikkiä. Aiheuttajana jonkin, erityisesti iltaisin esiintyvä hyönteislaji. Oireita on lääkitty voiteilla, mutta toistaiseksi melko huonoin tuloksin.  Esteettisiä haittoja lienee myös ns. työmiehen kädet (multaa kynsien alla, katkenneita kynsiä, naarmuja) sekä jalat (groksit työkenkinä puutarhassa eivät ehkä ole keikkein järkevimmät, mutta kun on kesä ja helle…).
– Ajatus lottovoitosta ja sen suomista mahdollisuuksista puutarhassa on alkanut ajoittain kiusaamaan potilasta, vaikka todellisuudessa hän ei ole harrastanut uhkapelejä sitten nuoruusvuosien.

Kaiken kaikkiaan siis vakava ja monialainen taudinkuva, joka puhkeaa yleensä aina keväisin. Suurimman osan oireista olisi voinut välttää vähän fiksummalla käytöksellä, mutta ”mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi”. Kenellä viiraa mistäkin ja mitä näitä nyt on…

Mut on tää vaan niin maaliman hauskaa!:)
Mukavaa kuopsutusviikkoa, kaikesta huolimatta.

Kohti odotuksia ja niiden yli – puutarha heräsi

Nyt se on sitten sitä vaille, että pääsee tekemään jo ensimmäisen kuvallisen päivitykierroksen pihamaalle. Kun pitkä (siltä ainakin tuntui) ja pimeä talvei on nyt ohi, niin sitä löytää itsensä joka ilta kiertelemässä pihamaata, vaikka ei aina ehtisi siellä mitään kummallista tekemääsnkään. Kevät on siitä ihanaa, että aina löytyy uutta ja erilaista. Tässä tämän päivän kuvallinen päivitys Herrankukkaron pihamaalta.

Elävää elämää

Pihalta löytyy kesäisin paljon erilaisia eläväisiä olentoja, eniten perhosia. Tänäänkin bongasin jo ikkunasta sitruunaperhosen. Ollessani kukkapenkissä kuvaamassa krookuksia kaverikseni tuli kuitenkin yhtäkkiä ampiainen. Turkki keltaisena siitepölystä se teki tuttavuutta kukkien kanssa. Kroookus oli juuri sopivan kokoinen, että ampiainen sujahti sujuvasti sen syleilyyn. Tuntuipa todella kesältä. 

Krookus on kevään airut monella pihalla. Tuo väriä silloin, kun oikein mikään muu ei vielä tunnu miltään.

Selviytymisen kiikkulaudalla

Koska en omista kellaria tms. sopivaa säilytystilaa aroille kukille talven pakkasten ajaksi, ne joutuvat selviämään siitäkin. Tai siis yrittää selvitä. Toinen syy tähän on varmaan laiskuus eli en yleensä edes hanki kasveja, joiden mukulat ohjeistetaan kaivamaan syksyllä ylös maasta tai kiikuttamaan kukkapotteja viileään ja valoisaan paikkaan tms. Mutta sitten on näitä kiikun kaakun… Näitä kokeiluja on päätynyt minunkin pihalle.
Murattien elämä pihalla alkoi, kun työkaveri aikoi syksyllä nakata kesäistutukset roskiin. Pyysin muratit itselleni koeistutuksiin. Yksi päätyi rannan kärhöpenkkiin, toinen terassin kivijalan kulmaukseen ja kolmas varmuuden vuoksi lasikuistiin. Nyt kaksi talvea on ohi ja kaikki kolme näyttäisivät olevan elossa. Jossakin vanhassa sananlaskussa sanotaan, että muratti on murheen kukka, mutta mie tykkään!

Toinen aivan uusi kokeilu viime talvelta on hortensia ja nimenomaan tuo perinteinen terassiversio. Syyshortensia on kukkapenkissä ja voi hyvin. Sen rinnalle pääsi siis syksyllä muutama terassihortensia, kun en raaskinut niitä poiskaan syksyllä heittää. Olin kyllä melko varma, että tästä ei nyt hyvä seuraa, mutta yllätyksekseni löysin ainakin toisesta pientä elonmerkkiä. Jes, toivottavasti se jaksaa nousta ja kukkia.

Pienikin riittää

Keväällä tuntuu, että pienikin on jotenkin erityisen kaunista ja sykähdyttävää. Sen vakia varmaan pikkukukat aloittavatkin näin keväällä, etteivät jää isompien ja näyttävämpien jalkoihin. 
Kumarru siis aivan lähelle, hidasta ja pysähdy; kauneus ja herkkyys kun ei välttämättä avaudu ohi kiirehtiessä. Lumoudutaan pienestä. 

Näsiä löytyi edellisen kodin pihamaalta ilman, että olin sitä sinne istuttanut. Se on yksi niistä kasveista, jotka tulivat mukaan myös uuden kodin puutarhaan. Myrkyllinen, mutta niin hienostuneen kaunis. Yksi ensimmäisiä kukkijoita ainakin tällä pihalla.

 Silmuja ja nuppuja

 

 Nyt siis puutarha on täynnä nuppuja ja pieniä silmuja. Ja niiden kasvien osalta, jotka vielä uinailevat talviasennossa ilmassa on odotusta ja jännitystä. Onko syksyllä ostettu nietospensas vielä voimissaan? Entä viiniköynnös? Varmasti pettymyksiäkin on tulossa. Tätä odotellessa

Raparperi, puutarhan ensimmäisiä elonmerkkejä.
Hevoskastanjan silmut ovat aika mahtavia ennen lehtien puhkeamista.
Monet kasvit näyttävät vielä enemmän risukasoilta, niin että välillä on usko koetuksella kukkaloistosta.

Pihan lisäksi sisällä vihertää nyt jotenkin erityisesti, kun monenlaiset siemenet on päässyt multaan ja suurin osa siis itänytkin. Taimia on kuistissa ja pöydillä aina pelargonioista vesimelooneihin.
Puuhaa tiedossa, mutta tätähän sitä on odotettu…

 Ps. Nyt tarvitsisin tunnistusapua. Mikä on tuo ihana kukka ensimmäisessä kuvassa? Ei sinivuokko eikä valkovuokka vaan….?

Patruunatalo pukeutui juhlaan

Lumet ovat täällä etelässä kaikonneet, raparperit ja krookukset alkavat puskea maasta. Nyt tekisi mieli kirjoittaa niin taimikasvatuksesta kuin puutarhan kevättöistäkin. Mutäta ei kuitenkaan, maltetaan vielä hetki näiden kanssa. Viikko sitten sain nimittäin olla mukana taas jossakin todella mielenkiintoisessa; tehtävänä suunnitella ja toteuttaa tilakoristelut luonnonmateriaaleilla.

Yleensä parhaan palkinnon itselleen työstä saa, kun siinä on sopivasti haastetta, vapautta ja tietysti sitä itselle mieleistä tekemistä. Sitähän tässäkin oli. Luonnonmateriaalien käyttö erilaisessa tilakoristelussa – ensimmäisenä tuleeä ehkä mieleen maaseudulla kotona tai muuten luonnon helmassa pidettävät kesähäät tai syntymäpäivät. Nyt oli kuitenkin kevät, ja vielä myöhässä oleva sellainen, niin että juuri mitään tuoretta vihreää ei maastosta löytynyt. Huoneita oli useita ja ne olivat isoja, niin että mitkään aivan pienet piiperrykset eivät tulleet kyseeseen. Vieraille, soittajille ja muulle väelle oli myös oltava väljästi tilaa, niin että koristeet näkyisivät, mutta eivät olisi tiellä. Niin ja tietysti materiaalikulujenkin tulisi pysyä minimissä. No, onneksi illan ruokalistankin teemana oli METSÄ, niin kaikki tämä oli toteutettavissa.

Viehkoja vieheitä

   

Tapahtuman järjestäjien vieheet olivat tietysti teeman mukaist.Osa sijoitti sen hiuksiin, osa pukuun. Koristeen kun on pysyttävä kiinni, joskus vauhdikkaissakin tilanteissa, näytettävä kauniilta vielä useamman tunnin jäleenkin. Jos koristeita on tehtävänä useita, sen olisi oltava myös suhteellisen yksinkertainen tehdä, sillä niiden näpertely ei voi viedä kohtuutonta osuutta koko koristelu-urakasta.
Korvissa kaikuu edelleen sidonnan opettajan viesti vuosien takaa: ”tekniikka ei saa näkyä”. Tuo on ehkä haastavinta vieheen teossa, etenkin jos sinulla ei ole käytössä sidonnan erikoisvälineitä, vaan esim. kiinnitys tehdään tavallisella hakaneulalla. Eli kaikkia keinoja on monesti otettava käyttöön: ohutta rautalankaa, kuumaliimaa, niin sen neulan lisäksi. Ja kaikki tämä sitten nätisti piiloon!

Oikea asetelma oikeaan paikkaan

Luonnonmateriaaleista tehty asetelma on vähintään yhtä tarkka asemastaan kuin kaikki muutkin; hienonkin asetelman voi pilata sopimattomalla paikalla. Patruunatalon miljöö antoi upeita puitteita asetelmille, korkeita valkoisia kaakelitakkoja, tilavia huoneita, korkeita ikkunoita.

Oksaan on sidottu tuijan pieniä oksia, helminukkajäkkärää sekä muutama lyhtykoison oranssi, kuivattu hedelmä.

     

Suomineito. Metsästä löytynyt graniittikivikin pääsi juhliin, Pohjois-Suomi somistuksen saaneena.

  

Vihreiden lehtien puhkeamista piti hieman avittaa tuomalla lehtipuiden oksia sisätiloihin jo vajaa kuukausi ennen tapahtumaa.
Kaakeliuunin pieni syvennys kaipasi jotain, kovaa ja pehmeää… Graniittia pohjana tässäkin.

Kattauksen kaverit

Mutta kuinka itse ruokailu? Tärkeintä on tietysti mukava tunnelma ja vieraat, mutta ei estetiikkaan panostaminenkaan ole haitaksi. Se on kuin pikantti lisämaku jälkiruuassa tai viihdyttävä musiikkiesitys. Hienointa olisi, jos vieraille tulisi vau – elämys heidän astuessaan huoneeseen, ”juuri tähän pöytään haluan istua”.
Tällä kertaa mentiin ”yksinkertainen on kaunista” – linjalla eli muutamalla vihreällä ja värikkäällä elementillä koristeltuja oksia kattaukseen. Koristeet oli myös tehty niin, että ne eivät tarvinneet vettä eli sopivista maljakoista tai koristeiden tuoreena kestämisestä ei tarvinnut huolehtia. Jokaisen pöydän koristeesta tuli omanlaisensa,vaikka materiaalit olivatkin samat. Tästä piti huolen luonnon monimuotoisuus, jokainen oksa on ainutlaatuinen.

 

Juhlat ovat aina ihania, olet sitten paikalla vieraana tai töissä. Tai teet töitä ennakolta, niin että vieraat voisivat saada paikalla elämyksiä, pieniä lumouksia.

Nyt suunnataan katseet pihalle ja elämään heräävään luontoon. Kesä lähestyy, vaikkakin hissutellen…

 

Pitäisikö puutarhanhoidon olla järjestelmälllistä ja suunnitelmallista?

Nyt se jo tuntuu ihan konkreettisesti lähestyvän. Kesä. Pihalla auratut kohdat on sulia ja hangen alta alkaa paljastua pikku hiljaa kiviä, siis niitä isompia. Pikkuset on vielä hetken uinailevat lumen alla. Vuorottelevat vesisade ja auringonpaiste näyttävät tekevän nopsasti tehtävänsä. Äsken avitin niiden työtä vielä pienellä tuhka-annoksella kinosten päälle. Samalla pehmeässä, märässä lumessa pohraten tuli kierrettyä puutarha muutenkin ympäri. Puput eivät olleet vierailleet puutarhassa. Ainakaan vielä. Muutenkin kaikki näytti olevan kunnossa. Ainakin vielä. Samalla kierroksella leikkasin myös hieman puutarhan omppupuita. Ne ovat vielä niin keskenkasvuisia, että suuria leikkauksiakaan ei tarvita.

Tuolla reissulla löysin myös viiniköynnöksen juurelta taimiston niminauhan. Tähän asti olin aina kertonut kaikille, että ”lajike tuntematon”. Se oli puskenut suuria lehtiä perennojen naapurina, niin että onneton nimilappu oli tähän asti ollut kadoksissa. Siinä se nyt sitten oli: ZILGA TARHAOJUKKAVIINI Vitis `Zilga`. Nyt se sai nimen. Ja minun lienee aika tutustua siihen ja sen sielunelämään paremmin.

Olen aina rakentanut pihaa ja puutarhaa enemmän fiilispohjalta. Kun olen istuttanut jonkin saamani tai ostamani kasvin, se on löytänyt paikkansa sillä perusteella, että ”tässä tämä varmaan näyttäisi kivalta”. Päässä surraa kaiken aikaa video, joka näyttää, miltä piha näyttää ”sitten joskus”… Kaikki järkevät puutarhurit toimivat tietysti toisin. He tutkivat ensin netin ja kaikki maailman kasvioppaat ennen edes kasvin hankkimista. Fiksut juttelevat puutarhamyymälän asiantuntijoiden kanssa, miettivät ilmansuunnat, kasvuvyöhykkeet ja maaperän. Otetaan selvää kasvin tulevasta koosta ja kun vihdoin päätetään ostoksesta, mietitään kuun asento ennen istuttamista. Kyllähän sitä jotain minäkin, mutta tunnustan; fiilis, intuitio ja kauneusarvot edellä mennään.  En muista enkä muistele tieteellisiä nimiä ja lajikkeita, olen siis aivan epäammatillinen tarhuri.

Mutta pitäisikö minunkin alkaa järjestelmälliseksi ja suunnitelmalliseksi? Olisihan siinä puolensa. Jos vaikka haluaisin jotain kasvia lisää, löytäisin, mitä pitäisi etsiä. Tai jos joku kaveri ihastuisi johonkin lajikkeeseen, niin voisin asiantuntevasti sen hänelle kertoa. Siitä se sitten lähti, tuumasta toimeen. Paperille on tämän illan aikana tullut ulkomuistista tähän mennessä reilu kolmekymmentä monivuotista perennaa ja pensasta. Katsura, tuurenpihlaja, hevoskastanja, seppelvarpu…, nimiä läytyy, mutta tarkempia määritteitä ei. Hyötykasveihin en vielä päässyt. Suunnitelman osa B on sitten pohjapiirroksen piirtäminen pihasta ja kasvien asettaminen paikoilleen; kaikki aikanaan, toivottavasti toteutuu.

Karttaan tulee kyllä jäämään aukkoja, sillä iso osa kasveistä on ollut pihassa ennen minua ja jotkut aivan tuntemattomia suuruuksia. Mutta puutarhahan on jotakin, joka ei koskaan tule valmiiksi, sovitaan siis, että listakin saa olla ihan rauhassa keskeneräinen. Jos vaikka ainakin uudet hankkimani kasvit muistaisin sinne merkitä. Pieni pala kerrallaan alan edetä suunnitelmalliseksi ja järjestelmälliseksi, mutta varon visusti, että pysyn kuitenkin fiilistelijänä ja visualistina.

Mukavaa keväistä viikonloppua!

Koti koristui keltaiseen

Keltainen ei koskaan ole kukkien värinä ollut niitä ehdottomia suosikkeja, mutta jotenkin se kuuluu vaan kevääseen. Kun bongaa tien pientereelta ensimmäisen leskenlehden tietää, että kevät on tullut. Pitkän valkoisen, harmaan ja ruskean kauden jälkeen ne loistaa kuin pyäreät auringot maastossa ja vielä aina yllättävissä paikoissa. Jossakin, missä minkään elävän ei kaiken järjen mukaan pitäisi kasvaa.

Mutta kevät on keltainen. Miksiköhän monet kevään ensimmäisistä luonnonkukistakin loistavat juuri keltaisen eri sävyissä? Siksi, että ne varmasti huomattaisiin? Etteivät ne joutuisi kilpailemaan muiden värien kanssa? Vai onko siihen jokin luonnontieteellisen selitys?

Keltainen siis kuitenkin herättää maan ja hyvä niin. Keväällä minäkin annan itselleni luvan rakastaa keltaisia kukkia!

Syntymäpäivälahja, kuin keväinen aurinko.
Pääsiäisen koristelu alkoi perinteisesti ovikranssilla. Siitä tuli tänä vuonna poikkeuksellisenkin runsas ja hersyvä.

Perinteisesti nämä oksat on saaneet aina sesongin mukaisia koristeita. Tänä vuonna meinasi käydä jo huonosti, kun kissa otti sen kiipeilypuukseen. Ihme kyllä, maljakko säilyi ehjänä ilmalennosta pienon päältä kivilattialle. Oksia ei juuri sillä hetkellä ollut aikaa asetella uudelleen, joten järjestys on nyt hyvin ”naturel”.
Yksi vuosia mukana seuranneista koristeista ajalta, jolloin olin joulun alla tehnyt kortteja servettitekniikalla. Tässä sovelsin tekniikkaa päällystämällä styroksmunan keväisesti kuvioidulla servetillä ja liimaamalla kuumaliimalla vielä muutaman pistaasipähkinän kuoren peittämään lenkin kiinnityskohtaa.
Tänä vuonna ulkokukat jäivät sisätiloihin; ei ollut puhtia kuljettaa niitä aina yöksi sisälle pakkasia pakoon. Monesti on parempi rakentaa yksi näyttävämpi asetelma eli monesta pikku purkista poistetut sipulit saivat toisistaan kaverin. Kunhan maa sulaa, ne pääsevät puutarhaan multaan odottamaan seuraavaa kevättä.
Poikkeus vahvisttaa säännön eli sinisin terveisin helmililjan myötä…

OIKEIN RENTOUTTAVAA PÄÄSIÄISEN AIKAA KAIKILLE!

Matkalla puutarhan mukana

Kesä.
Nurkan takana,
mutta kuitenkin niin kaukana.
Miljoonien auringonsäteiden
ja tuhansien vesipisaroiden päässä.

Tarhurin mieli
on vuoroin
toiveikas, masentunut, odottava ja epätoivoinen.
Onko lumesta, jäästä ja pakkasesta
tullut jo viholliseni?

Sormet ovat alkaneet vihertää.
Tauti etenee,
kalenterin mukaan,
ei sääennusteiden.
Tuska lisääntyy,
yhdessä odotuksen kanssa.

Tuo odotus ja tuska hioo
minua kuin vesi kiveä.
Mikään ei syntynyt,
silloin kuin piti.
Mikään ei kasvanut,
siellä missä odotin.
Mikään ei kuollut,
kun sitä toivoin.
Mikään vuosi ei sujunut,
niin kuin minä olin sen kirjoittanut.

Mutta ehkä juuri siksi,
puutarha on jotain ihanaa ja
odottamatonta.
Opettavasista ja salaperäistä.
Löydät matkallasi toiveikkuutta ja pitkämielisyyttä. 

   

Kaunis on luoksenne kaipuu

Tällä hetkellä reissussa, joten kuinkahan kotona pärjätään? Ruukkukukat saivat varmaan riittävästi vettä ennen lähtöä. Nythän ei onneksi ole vielä kuumaa lasikuisitissakaan, joten se ei tuota ongelmaa. Mutta kuinkanhan kylvökset, jotka on ennätetty tehdä? Vesimelonit ja pelargoniat on taimella ja ensimmäiset tomaatit ennätetty laittaa multaan. Kuinka ihmeessä niiden käy neljän päivän poissaolon aikana? Huoltahan se aina tuottaa, kun joutuu jättämään kodin ja kasvit. Kesällä tämä tällainen mahoton reissaaminen olisi vieläkin hankalanpaa, kun aina on vielä enemmän huolehdittavia. Pitäisi olla kotona tukemassa, leikkaamassa, kuopsuttamassa ja kaivamassa. Mansikoita täytyisi poimia, pinaattia ja tilliä pakasta ja käydä taistoa rikkaruohoja vastaan. Voiko tarhuri koskaan kasvukautena rentoutua matkoillaan? Oletko ehkä sinä onnistunut ja löytänyt tavan katkaista tuon napanuoran kasvikuntaan, aina tilapäisesti?


Tilapäisen poissalon lisäksi kaipuuta voi tuottaa myös puutarhan tai vaikka parvekkeen lopullinen menettäminen. Itse olen toiminut jo pitkään ikäihmisten parissa ja olen konkreettisesti nähnyt ja kuullut oman pihan menettämisen tuskan. Omasta pihasta kerrotaan vielä vuosien jälkeen ja muistetaan kukkia ja tuoksuja, joita pihassa on ollut. Osa haluaa mennä pihalla käymään, jos se vain on mahdollista, mutta on heitäkin, joille kotoa lähtö esim. palvelukotiin on ollut niin rankka paikka, että siellä ei haluta edes mennä käymään. Pihaa on rakennettu ja vaalittu ehkä vuosikymmentenkin ajan, joten siitä on tullut kuin oma lapsi. Onkin ollut ihanaa olla mukana keskustelemassa ikäihmisten kanssa heidän pihoistaan, suunnittelemassa heidän kanssaan istutuksia palvelutalojen pihoille sekä tekemässä kukka-asetelmia yhdessä. ”Ihan itsekö minä tämän tein”. ”Saanko viedä tämän omaan huoneeseen?” Kukat, kasvit ja itse tekeminen tuottaa suunnatonta iloa, joka iässä.


Tutun pihapiirin tai parvekkeen voi joutua jättämään myös yhtäkkisesti sairauden, avioeron tai vaikkapa työpaikan vaihdoksen vuoksi. Onko jonkun itse rakennetun jättäminen tuottanut sinulle tuskaa? Oletko voinut hyvillä mielin jättää itse rakennetun toisen haltuun, niin että hän voi jatkaa siitä, mihin jäit? Vailla kateutta ja katkeruutta. Haikeutta ja häivähdys suruakin tähän kuitenkin varmaan liittyy, ainakin jonkin aikaa. Näin, vaikka valinta olisi oma. Vaikkapa silloin, kun siirtyy omakotitalosta toiseen syystä tai toisesta.
Muistan joskus lukeneeni puutarhaharrastajasta, joka kuljetti uuteen pihaansa useamman traktorikärryllisen kasveja vanhasta pihastaan. Ja vanhaankin jäi vielä täysi viherkertymä. Minäkin lastasin muuttoauton kyytiin reilu 1,5 vuotta sitten kasveja vanhan kodin pihasta, niitä itselle rakkaita ja huolella vaalittuja. Ne olivat ikään kuin matkamuistoja, jotka toivottavasti jatkavat nyt elämäänsä uudessa ympäristössä. Nämä matkamuistot eivät pölyynny kirjahyllyssä, vaan jos uuden kodin maaperä on niille suotuisa, ne jatkavat kukoistustaan, ehkäpä jopa paremmin kuin alkuperäisessä kodissaan.


    


Ainakin maalla kasvaneiden ja eläneiden joukossa myös tuttujen marjamaiden jättäminen voi olla raskasta.





Puutarhan rinnalla lemmikitkin voi olla kaipuun kohde, tuskallisen tai kauniin.

Voiko kuiva ja kuollut olla kaunista?

Kuivakukat. Ovatko ne jotenkin menneen ajan juttu? Jotakin epämuodikasta? Ne kerää pölyä ja karisee, haalistuu ja varisee. Totta, että kuivakukat eivät sovi joka tilanteeseen, mutta niille on paikkansa. Muistan vieläkin, kun tein ensimmäistä kuivakukkatyötäni noin 25 vuotta sitten. Olin hankkinut kranssinpohjan kuivaoasiksesta ja siihen syntyi harjoitustyö, jossa oli mm. kuivattuja ruusuja, ikiviuhkoja ja sammalta. Ajan kulumisen osaan hahmottaa siitä, että vanhin poika konttaili lattialla eikä vielä päässyt osallistumaan harrastukseen. Ja tuo kranssi minulla on edelleen tallella, se on seurannut asunnosta toiseen ollen monenlaisissa huoneissa. Nyt se on taas keittiössä eli on päässyt siihen ympäristöön mihin syntyikin. Välillä uusien kukkien vaihtoa rapistuneiden tilalle ja suihkaukset hiuslakkaa, niin se on taas melkein kuin uusi. Ja pitäähän ajan patinan näkyäkin, vähän kuin huonekaluissa.

Muistojen kranssi.
Paitsi oasispohjaan, isompia töitä olen tehnyt kanaverkkoon käärittyyn rahkasammalpohjaan. Tuota ”pakettia” on sitten helppo muotoilla halutun muotoiseksi. Aivan kaikki kuivakukat tuohon pohjaan ei mene, koska varren on oltava suhteellisen tanakka, mutta hennompien materiaalien kohdalla voi ottaa kuumaliimapistoolin avuksi.
Vanhoja kuivakukkatöitä taulujen seurana.
Tässä kranssissa on käytetty helminukkajäkkärän lisäksi mm. luonnokasveja ja kauraa.
Kukkia ei myöskään aina tarvitse olla paljon, että ne täyttävät vaaditun tilan tai näyttävät hyviltä. Usein vähemmän on enemmän, tässäkin. Kauniiseen oksaan voi esim. sitoa ohuella rautalangalla tai liimata kuumaliimalla pienen kuivakukkakimpun tai kukinnon. Muuta ei tarvita.
Kuivakukat vaativat viljeltyinä yleensä melko pitkän kasvatusajan, joten kylvöaika alkaa olla käsillä, mikäli haluat sellaiseen puuhaan ryhtyä.

Ikiviuhko on yksi yleisimpiä siemenestä kasvatettavia kuivakukkia, samoin kuin herttaikikukka, erilaiset olkikukat ja paperikukka. Myös esim. kotilokukan ”suppiloita” voi käyttää monella tapaa kuivakukkatöihin.

Kuivakukka-asetelmia voi myös tehdä, vaikka ei olisi kasvattanut mitään. Tässä maljakkoon kuivuneiden oksien seuraan ovat päässeet tuijan oksat sekä komeamaksaruohon kukinnot. Maljakon pohjalle vielä pähkinäsekoitusta. Tämä voisi olla oravien suosikki…
 
Yksi omista suosikeita on helminukkajäkkärä (perenna). Jos se löytää mieluisen paikan, se leviää kiitettävästi, niin että sitä riittää niin kuivattavaksi kuin pihan kaunistukseksi.
Luonnosta löytyy tietysti paljon kerättävää, joka on kuivakkaa, valmista materiaalia jo sellaisenaan tai tuoretta kuivattamisen kautta. Palataanpa niihin viimeistään keväämmällä.
Hortensian viime kesän kukintoja pääsi turvaan ihanaan vanhaan amppeliin.
Nyt ”uusi lumi on vanhan surma” – viisauden myötä
Oikein hyvää viikonloppua!  

Positivistin elämää


Kun kevään aurinko paistaa, on helppo olla positiivinen. Kevään ja kesänkin suhteen. Kyllä se kesä sieltä tulee ja on takuulla lämpimämpi ja aurinkoisempi kuin viime vuonna. Johan se on tilastollinen tosiasia, että kahta kylmää ja sateista kesää ei voi olla peräkkäin. Itse asiassa kaikki puutarhaharrastajat taitavat olla positivisteja, sillä niin usein jokin menee pieleen (eli ei niin kuin minä suunnittelin). Kun ummistan silmät vielä tähän aikaan vuodesta näen vain värikkäitä, notkuvia marjaterttuja, silkkisen vihreitä nurmikoita ja kukoistavia kukkapenkkejä ilman rikkaruohoja. Tomaateista tulee ihanan mehukkaita, perunoissa ei ole sen paremmin rupia kuin ruttoakaan ja uutuuksien kokeilu ei olisi voinut onnistua paremmin.

No, onneksi ihmisen, ja erityisesti puutarhurin, muisti on lyhyt. Viime vuoden murheet ja työmäärä on unohdettu. Tervetuloa siis ihana, lämmin ja aurinkoinen kesä. On aika paitsi unelmoida, myös suunnitella uutta.

Tämä positivismi tuottaa minulle myös muita seurauksia. Tekee mieli kasvattaa jotakin, joka ei välttämättä näillä leveysasteilla menesty tai ehdi kasvattaa hedelmiä. Kaikenlaiset siemenet suorastaan huutavat päästä kosteaan mullan syleilyyn. Nyt kuppeihin ovat päätyneet jo myskikurpitsan ja vesimelonin siemenet, ei pussista vaan ihan ”luomuna”. Poika kun rakastaa yli kaiken vesimelonia, niin olisihan se valtaisa säästökin, kun vesimeloniviljelmä tuottaisi koko kesän komeita hedelmiä. Ei ole aavistustakaan, kuinka tässä käy ilman kasvihuonetta, mutta jos oikein huonosti, niin tuloksena on kuitenkin ehkä maanpeitekasvi.

Odotellaan…
Jotain jo useamman vuoden kokeiltuakin puutarhasta löytyy. Ehkä viiniköynnökset eivät täällä Etelä-Suomessa ole enää niinkään eksoottisia taivasalla, mutta minulle ne olivat uusi tuttavuus, joiden kanssa on nyt kaksi kesää opeteltu elämään. Ensimmäisenä kesänä muuton jälkeen ei tullut minkäänlaisia rypäleitä, vain jättimäisiä lehtiä ja paljon. Viime kesänä, sateen ja kylmän keskellä, sitten kypsyi sangollinen rypäleitä. Nyt olin jo antanut valistaa itseäni sen verran, että karsin lehtiä köynnöksestä pitkin kesää. Näin rypäleet saivat edes ne muutamat harvat auringonsäteet, mitä tarjolla oli. Ensi kesän runsasta rypälesatoa siis odotellessa…

Ensimmäistä kertaa maijaan pääsi rypäleitä.
Sato ei ollut suuren suuri, mutta toivottavasti laatu korvaa määrän.

  

Sateisena syyspäivänä korjattua satoa.


Tänään pöydälle oli ilmestynyt kuivakukkakimpusta kaksi ihanaa hortensian pikku kukkaa. Ensi kerralla taidammekin kurkistaa kuivakukkien ihmeelliseen maailmaan. Itse asiassa ne ovatkin nyt ajankohtaisia, jos niitä on aikonut itse kasvattaa siemenestä asti.